Joulurauhaa – Julfrid

Joulupukki tuli tänä vuonna jo lokakuussa,
ehkä sen takia häntä ei näkynyt enää
joulukuussa...

Joulu tuli tänä vuonna aikaisin, jo 21.12. Koska olimme lähdössä rannikolle aatonaattona, päätimme järjestää joulun aikaisin. Suurin syy tähän oli että näin välttyisimme lahjojen raahamiselta.

Sagt och gjort. Barnen var visserligen lite oroliga om julgubben skulle hitta till oss så tidigt, men visst gjorde han det. Tyvärr hade han så bråttom att barnen inte hann se honom… Senare på kvällen när vi frågade Nicolas hur julen var hade han närmast två klagomål: De fick färre presenter än i Finland och så träffade de inte julgubben… No, elämä on.

Sunnantaina lähinnä chillailtiin ja pakattiin, sekä hermoilimme mahdummeko mukaan koneen kyytiin. Appivanhemmilla oli onneksi buukatuut liput, joten he olivat ok (onneksiJ), me muut sitten normaalin odottavissa tunnelmissa. Malindiin, joka oli meidän määränpää, menee vain kaksi konetta per päivä ja ne olivat kaikki tietysti täyteen buukattuja. Taustatietona että joulukuussa kaikki jotka vain pystyvät lähtevät rannikolle. Se on vähän sama kun Kittilä ja hiihtolomaviikko… Mombasaan menee Tauskin lisäksi monta vuoroa päivässä, mutta ne kaikki vaikuttivat täysiltä. Vasta illalla olisi tilaa ja silloin emme taas enää halunneet istua autossa (pimeän tullen siis), sen verran epävarmoja olemme vielä maassa liikkumisesta.

Bilen skickade vi tidigt på morgonen med “vår chaufför” Charles. Han är alltså inte på riktigt vår chaufför, men har hjälp oss mycket och verkar vara pålitlig kille, vilket är livsviktigt I det här landet. Inga garantier förstås för att han inte skulle ta bilen och sticka till Tanzania… Bolaget hade också satt ett extraflyg så det såg inte helt desperat ut. Vi beslöt för att åka till fältet tillsammans med svärföräldrarna och göra ett försök att rymmas med samma flyg som de. Inom fem timmar skulle vi ha fyra chanser, så vi tänkte att det inte är helt omöjligt. Så här långt allt gott och väl… Det var på måndag morgonen det började hända… Eftersom det här är en julsaga (om än sann), så vill jag i alla fall här avslöja att den verkar sluta väl.

Ennen kuin kerron maanantain tapahtumista haluan todeta miten tämä maa jällen kerran yllätti minut, tällä kertaa positiivisesti…

Nousimme kello seitsemän, taksi oli tilattu puoli yhdeksäksi. 7.05 kuului kova ääni, vähän niin kuin teekeitin kun vesi on kiehumassa, mutta vahvistimen kautta. Ääntä ei kestänyt pitkään, muutaman sekunnin, jota seurasi poksahdus ja hieman kärähtäneen haju. Ihmettelin mistä tuo mokoma voi tulla ja lähdin etsimään äänen lähdettä. Tämä teko ei vaatinut salapoliisityötä. Normaalista poikkeava kova suhina kuului edelleen, se tuntui tulevan vedenlämmittimen kaapista.

Den här gången höll på att bli vår egen
swimmingpool, inomhus...

Ännu utan en klar idé vad det kunde ha varit, öppnade jag dörren till skåpen, där vattenvärmarna stod. I det första skåpet var allt som vanligt, men när jag öppnade andra dörren, sprutade vattnet! Nu var det bråttom, allmänt alarm och alla handdukar vi kunde hitta. Jag skyndade mig att stänga av strömmen för att inte bli elektrolyserad, eller vad det nu heter. Vattnet strömmade nämligen genom själva värmeaggregatet och elledningarna (som var kopplade på kenyansk vis, dvs inte speciellt förtroendeingivande). Följande problem var att stänga av vattentillförseln. Det var hastigt gjort, men hjälpte inte, eftersom läckaget var från bottnet av boilern. Ja jos joku ihmettelee niin säiliön tilavuus on muuten 180L, se on aika paljon vettä jos se valuu parketille. Kokeile vaikkapa desilitralla jo, ellet usko. Ja lapset/lapsenmieliset: Ei, koetta ei tarvitse oikeasti tehdä…

Yritettyämme hetken hallita tilannetta, totesin että jotain muuta on tehtävä. Hetken pähkäilyn jälkeen löysin puutarhaletkut. Painamalla letkunpäätä vuotokohtaan, saimme suurimman osan vedestä ohjattua ulos. Homma toimi aika hyvin kunhan muisti välillä käydä suoristamassa letkua. Samalla pyyhkeiden vaihto/kuivaksi vääntämisoperaation jatkui. Kello tikitti kovaa vauhtia kohti puoli yhdeksää. Saimme kun saimmekin putkarin kiinni, ja hän lähti tulemaan. Vuoto oli sen verran hallussa että muut ryhtyivät vaihtamaan vaatteita ja valmistamaan muutaman voileivän. Sovimme että he lähtevät kentälle yrittämään kyytiin, itse jään ”valvomaan” tilannetta. Kapteenihan tunnetusti jättää uppoavan laivan viimeisenä, tosin nyt jo olin aika varman siitä ettei laiva uppoa. Ehkäpä olisi kuitenkin pitänyt tehdä Schettinot…. (KVG)

Samtidigt som de andra flydde fältet i taxin, dök rörmokarna upp, Vid det skedet hade jag hittat ytterligare en tömningsventil som jag kopplat andra slangen till, så läget var nästan under kontroll. Problemet var att vattnet bara fortsatte strömma ut (också på golvet). Tacka vet jag tvättmaskinens centrifug, på 18 minuter fick jag alltid ett lass nästan torra handdukar.

Rörmokaren hittade slutligen huvudventilen, en stund senare var boilern tom. Vid det skedet dök också elektrikern upp. Han konstaterade att en för tunn elledning var orsaken bakom kortslutningen och läckaget. Att det var han som installerat ledningen var ju inte hans fel (nähä), utan killen hade sål fel ledning åt honom. Jag tänkte fråga att borde inte han veta vad som krävs mm., men så fungerar det inte här. Kl 1130 var killarna färdiga och jag kunde konstatera, Elvis has left the building.

Tätä lähdimme hakemaan Malindista, katsotaan löytyykö...

Nyt haasteena oli päästä lentokentälle mahdollisimman nopeasti. Taksin tulo kesti 45 min, mikä on hyvä aika. Kyseessä ei ole taksi Suomen malliin, vaan sulla on tiettyjä luottokuskeja, joille soitat kun tarvitset kyytiä jonnekin. Samalla kuin siivoin, söin aamupalan, tyhjensin jääkapin, vein roskat ja kävin suihkussa (kyllä, nyt saa kehuaJ), mietiskelin tapahtunutta. Onnea oli kuitenkin rutkasti matkassa. Tuo olisi voinut tapahtua esim yöllä, tai vielä pahempaa, pari tuntia myöhemmin. Silloin vesi olisi vapaasti kymmenen päivän ajan saanut tehdä tuhojaan. Sen tulo nimittäin ei olisi loppunut…

Resten av dagen gick nästan som på film. Jag hann precis till flygfältet innan checkin stängde och rymdes med på flyget. I Mombasa väntade chauffören på mig med bilen och vi körde den till Malindi. Klockan halv sju träffade jag de andra i villan vi hyrt och snart åt vi middag. Att villan och maten inte motsvarade förväntningarna för resten av familjen (läs: fru), är en helt annan historia. Den här historien skulle sluta lyckligt… God Jul!

Koska tämän tarinan piti loppua onnellisesti se loppuu tähän. Mitä Malindissa tapahtui, onkin sitten jo eri tarina… Hyvää Joulua!

Asennushommia

Murtohälyttimien asennus Suomessa:

Maksat, sovit asentajan kanssa milloin hän tulee, hän tulee sovittuna ajankohtana (noh, suurin piirtein ainakin), asentaa, näyttää miten homma toimii ja lähtee iltapäivän lopuksi kotiin (etuajassa).

Murtohälyttimien asennus Keniasssa

Maksat.

Mitään ei tapahdu. Soittelet ja saat vahvistuksen, maksu suoritettu. Mitään ei tapahdu. Soittelet taas. Tähän meni muuten viikko.

Sovit asennusajasta. Eivät ilmesty. Eivät seuraavanakaan päivänä. Sitten onkin neljän päivän pyhä jolloin eivät tietenkään asenna mitään. Sovit asennuksesta viikon kuluttua maanantaina.

Maanantaina kukaan ei näy. Soittelet, tulossa on. Ketään ei näy. Soittelet taas, tulossa on. Odottelet. Viiden aikaan, muutaman lisäsoiton ja uhkailun jälkeen asentaja ilmestyy, mutta vain tuodakseen osia valmiiksi seuraavaa päivää varten (ilmoitin muuten että ellei asennus ala seuraavana päivänä, vaihdamme toimitsijaa).

Seuraavana aamupäivänä, n klo 11 asentaja ilmestyy, ryhtyy siirtämään paniikkinappien paikkoja. Selviää että hänen tehtävä on vain ja ainoastaan tämä. Muutama puhelinsoitto lisää, selviää ettei vaadittuja osia ollut toimistolla, vaikka maksettiin jo pari viikkoa aikaisemmin. Oli kuulemma joku väärinkäsitys. Katsovat jos osat löytyisivät jostain. Eivät saman päivän aikana löydy.

Keskiviikko, asentaja ilmestyy taas hiukan ennen puoltapäivää ja ryhtyy vihdoin asentamaan. Viiteen mennessä ei tietenkään vielä ole valmis, vaikka heitä on kaksi. Sovimme että tulevat seuraavana päivänä kymmenen maissa.

Näin asennetaan tehokkaasti...

Nyt on seuraava päivä. Kello on kaksitoista. Ketään ei näy. Sähköpostit ja tekstarit on jo lähetetty. En jaksa soitella kun ei se auta. Tulee sitten kun tulee, jos tulee.

Tällaisina hetkinä en ollenkaan ihmettele miksi Kenia ei ole kehittyneempi valtiona. Tämä tehottomuus on ilmeistä koko systeemissä, oli sitten valtion virkamies tai ihan kuka tahansa. Suuttuminen ei auta, kasvoja ei sinänsä menetä mutta ihmettelevät kyllä kovasti mikä hätänä.

Jos jotain positiivista täytyy löytää, niin ainakin hymyilevät sitten kun tulevatJ

Tämän tarinan aikana kukaan ei kuollut eikä ainakaan vielä vahingoittunut. Sen sijaan soitettujen puheluiden, kirjoitettujen sähköpostien ja lähetettyjen tekstareiden määrä on loputon.

Seepralauma kiitotiellä

Kävimme Maasai Marassa, bongaamassa villieläimiä. Niitä tulikin sitten bongattua huolella. Siitä enemmän edellisessä kirjoituksessa, på svenska. Menomatkalla pääsin myös bongaamaan bushlentämistä, oikein olan takaa. Kokemus oli mieleenpainuva tällaiselle aina valvotussa ilmatilassa lentäneelle…

Air Kenyan (ei siis Kenya Airways. Toim. Huom.) terminaali on pieni ja jotenkin herttainen. Eipä siellä oikein muuta ollut kuin kahvila. Turvatarkastus kuitenkin tehtiin, melko normaaliin tapaan. Platalla seissyt Cessna 208 Caravan lähti sitten aikataulussa, PT6:nen luotettavasti ulisien. 

Tuli jotenkin E110 Bandeirante ajat mieleen… oi niitä aikoja. Anyway, tämä oli ainoa kerta kun olimme aikataulussa, kapteeni nimittäin ilmoitti että matkan varrella teemme 4 lisästoppia. Jo tässä vaiheessa tajusimme että aikataulu meni ikkunasta ulos.

8500 jalan korkeudessa matka taittui maisemia katsellessa paineistamattomassa koneessa, välillä maasto kävi aika lähellä. Kerran jouduimme kymppitonniin, muuten maasto olisi tullut vastaan. En huomannut hypoksian oireitaJ. Eka stoppi oli Nakuru, kenttä jota käyttävät harvoin. Sen takia seeprat ja gasellit olivat vallanneet kiitotien, ylilento metri-parin korkeudessa säikytti useimmat tiehensä. Laskuun tultaessa muutama rohkea oli vielä kiitotiellä, tajusivat kuitenkin väistyä hieman syrjemmälle. Kävi mielessä, että toivottavasti pojat tietävät mitä tekevät… Hienosti tuntuivat kuitenkin hallitsevan hommansa. Platalle rullaaminen piti tehdä hitaasti, puhvelit kun eivät halunneet siirtyä mutakylvystään pois.

Hetken odoteltuamme selvisi että matkustajat odottivat sittenkin naapurikentällä, joten ei muuta kuin sinne. Se olikin ruohokenttä, melkein yhtä leveä kuin pitkä. Hieman odotin että olisivat käyttäneet pehmeän kentän tekniikkaa, ilmeisesti alusta oli kuitenkin niin kova ettei tarvetta ollut, tai sitten tekniikka on parissakymmenessä vuodessa muuttunut…

Seuraavat kolme stoppia tarjosivat kaikki erilaisia kiitoteitä. Oli pitkää ja soraista, lyhyttä ja hiekkaista, kurvikasta en tosin löytänyt. Pari matkustajaa jätettiin kyydistä, seuraavalla stopilla toiset nousivat kyytiin ja lopuksi vuorossa oli meidän kenttä, Kikorok. Perille saavuimme reilut pari tuntia myöhässä. Tämä on tietenkin aika paljon, huomioiden että suoraa reittiä matka olisi kestänyt 40min. E-lippuja kuin katsoimme oikein tarkkaan, siellä kyllä mainittiin että lisästoppeja saattaa tulla… Noh, tämä on Afrikka.

Paluumatka Twin Otterissa oli melko tapahtumaton, liikkeelle lähdettiin hieman myöhässä, Nairobiin saavuttiin kuitenkin aikataulussa. Ammattilaisen silmä bongasi muutaman maininnan arvoisen seikan. Turvabriiffaus annettiin joka lennolla, mallia seuraava kenttä, aika ja koneessa on näin ja näin monta varauloskäyntiä. Pitäkää turvavyöt kiinni koko matkan! Tarjoilu rajoittui karkkeihin, mutta eihän se Suomessakaan ole sen kummallisempaa… Vesipulloja löytyi itsepalveluperiaatteella, hyvä niin.

Tämä oli ensikosketukseni tämäntyyppiseen lentämiseen, itselleni tällaisia kenttiä ei ole luvassa (koska kaikki yhtiöni käyttämät kentät ovat asvaltoitujaJ). Sen sijaan sain muistutuksen siitä miten erilaiset haasteet tulevat täällä olemaan. Sää harvemmin on ongelma, ellei sitten puhuta ukkosista, eniten päänvaivaa tuottaa kuulemma olematon lennonjohto ja huonot menetelmät. Täällä joutuu ilmeisen paljon pärjäämään yksin.

Vielä on Emppusimut Amsterdamissa jäljellä, loppu onkin vain paperityötä. Amsterdam on tehokkaampi keikka, siihen ei uppoa kuin kymmenen päivää. Katsotaan kuitenkin milloin pääsen Amsterdamiin asti, juuri nyt näyttää siltä että homma taas hieman tökkii. Nyt ei ole vuorossa ”kuin” viisi koulutuslentoa ja kaksi tarkkaria (kyllä, kaksi kappaletta. Toinen on company ja toinen IFR. Sisällöltään melko samanlaisia…). Oikeutetusti voi kysellä miksi viisi koulutussessiota, toisaalta olen kuullut tarinoita tarkkarien sisällöstä… Voi olla että on hyvä treenata, tarkkareista kuitenkin enemmän kun ovat takanapäin. Maaginen sana on kuulemma multiple failures…

Sorry, kämpar med utseendet. Tycks vara svårt att få det snyggt, eller så är det bara jag som inte kan... ja samma suomeksi.

Med Simba och Pumba på savannen

Med Simba och Pumba på savannen

Fick en chock när jag öppnade bloggen, senaste svenska uppdateringen från mitten av oktober… Skäms Tommen! Ok, jag skäms. Jag medger också att vardagen här är annorlunda, men det är i alla fall vardag. Inte mycket speciellt att hämta där. Barnen går till skolan på morgonen, barnen hämtas på eftermiddagen. Däremellan… Det är förvånansvärt lite man hinner göra mellan 9 och 15 och då läser jag inte ens tidningarna… Bankbesök och butik, 2 + 2 timmar och däremellan lunch. Kanske bäst att gå till banken först i morgon. Jag skrattade åt Ira när hon sa att hon inte hinner med något under dagarna, men efter några månader som hemmapappa kan jag inte annat än hålla med. Kom och pröva vet jag.

Själv är jag igen hemma, efter nästan fyra veckor i Johannesburg. I medeltal hade jag skolning där varannan dag, det kan man kalla afrikansk effektivitet. Tur nog löpte per diem hela tiden, kassören tackar. Skolningen var intressant och givande (på ett personligt plan), men inte nödvändig. Kan väl jämföras med att nån sätter dig på kurs för att köra lastbil, trots att du vet att du aldrig kommer att köra lastbil. De berättar åt dig hur man gör det och vad riskerna är, sedan skickas du ut i trafiken för att öva på besvärliga situationer. Visst, vad du lär dig kan delvis tillämpas när du kör bil också, men är det nödvändigt? Vore det inte bättre att sitta i en bil och öva på det?

Se siitä. Nu återstår bara simulatorn i Amsterdam, det är också grundligt, tio dagars keikka. Meningen var att göra det i december, men dagarna börjar ta slut. Jag sörjer inte, jul och nyår ska vi fira på kusten i Malindi, tillsammans med Iras föräldrar som kom hit för en vecka sedan. Hur som helst, mållinjen närmar sig vad som gäller flygning. Väl så.

En av höjdpunkterna hittills var resan till Maasai Mara, för att bonga vilddjuren. Normalt sett går safarin till så att man kör omkring med jeep el dyl i två-tre timmar och försöker hitta vilddjuren. En körning på morgonen, en på eftermiddagen. Det är då djuren är mera aktiva. Däremellan chillar man, kanske simmar om det är tillräckligt varmt, eller nåt. Beror lite på hur man bor. Det vanliga är att man bor i ett tält, ja eller det kallas tält, men vore det inte för tältväggarna så vore det nog regelrätta rum. Vi bodde i en ganska stor camp, med många tält och stora byggnader, bekvämt visst men kanske inte speciellt mysigt.

Det blev mycket körande och ibland kändes det som lite väl mycket, men djuren visar förstås inte upp sig på beställning. Big five, som kanske känns lite klichéartat, klarade vi redan av första dagen. De fem som ”räknas” är då elefant, buffel, lejon, noshörning och leopard. Den mest utmanande var leoparden som är ganska svårbongad. Noshörningar finns det inte heller så många av, men de andra såg vi flera av. Det är otroligt att djuren inte verkar bry sig det minsta lilla om bilarna som snurrar omkring dem.

Av dessa fem, var det nog leoparden som var mest fascinerande, men alla andra var också fina. Elefanterna och lejonen kom vi riktigt nära, kändes nästan som för nära. Lejonen var faktiskt inom räckhåll från den relativt öppna bilen… dinnertime…

Geparden är otroligt vacker, synd att vi inte såg den jaga, däremot såg vi lejonen kalasa på en buffel och en gnu. Giraffer, gnu, gaseller, vildsvin, hyenor, flodhästar och en krokodil, allt hann vi upptäcka o fotograferna. Vilken tur att vi köpte ny kamera innan resan. Maasaikulturen blev också lite bekantare, också om det var ganska mycket turist över det hela. Otrolig spänst har de i alla fall. Vi avslutade med privat middag på savannen i solnedgången, för att fira svärmors kommande 75-årsdag. Det var en otrolig upplevelse!