Seepralauma kiitotiellä

Kävimme Maasai Marassa, bongaamassa villieläimiä. Niitä tulikin sitten bongattua huolella. Siitä enemmän edellisessä kirjoituksessa, på svenska. Menomatkalla pääsin myös bongaamaan bushlentämistä, oikein olan takaa. Kokemus oli mieleenpainuva tällaiselle aina valvotussa ilmatilassa lentäneelle…

Air Kenyan (ei siis Kenya Airways. Toim. Huom.) terminaali on pieni ja jotenkin herttainen. Eipä siellä oikein muuta ollut kuin kahvila. Turvatarkastus kuitenkin tehtiin, melko normaaliin tapaan. Platalla seissyt Cessna 208 Caravan lähti sitten aikataulussa, PT6:nen luotettavasti ulisien. 

Tuli jotenkin E110 Bandeirante ajat mieleen… oi niitä aikoja. Anyway, tämä oli ainoa kerta kun olimme aikataulussa, kapteeni nimittäin ilmoitti että matkan varrella teemme 4 lisästoppia. Jo tässä vaiheessa tajusimme että aikataulu meni ikkunasta ulos.

8500 jalan korkeudessa matka taittui maisemia katsellessa paineistamattomassa koneessa, välillä maasto kävi aika lähellä. Kerran jouduimme kymppitonniin, muuten maasto olisi tullut vastaan. En huomannut hypoksian oireitaJ. Eka stoppi oli Nakuru, kenttä jota käyttävät harvoin. Sen takia seeprat ja gasellit olivat vallanneet kiitotien, ylilento metri-parin korkeudessa säikytti useimmat tiehensä. Laskuun tultaessa muutama rohkea oli vielä kiitotiellä, tajusivat kuitenkin väistyä hieman syrjemmälle. Kävi mielessä, että toivottavasti pojat tietävät mitä tekevät… Hienosti tuntuivat kuitenkin hallitsevan hommansa. Platalle rullaaminen piti tehdä hitaasti, puhvelit kun eivät halunneet siirtyä mutakylvystään pois.

Hetken odoteltuamme selvisi että matkustajat odottivat sittenkin naapurikentällä, joten ei muuta kuin sinne. Se olikin ruohokenttä, melkein yhtä leveä kuin pitkä. Hieman odotin että olisivat käyttäneet pehmeän kentän tekniikkaa, ilmeisesti alusta oli kuitenkin niin kova ettei tarvetta ollut, tai sitten tekniikka on parissakymmenessä vuodessa muuttunut…

Seuraavat kolme stoppia tarjosivat kaikki erilaisia kiitoteitä. Oli pitkää ja soraista, lyhyttä ja hiekkaista, kurvikasta en tosin löytänyt. Pari matkustajaa jätettiin kyydistä, seuraavalla stopilla toiset nousivat kyytiin ja lopuksi vuorossa oli meidän kenttä, Kikorok. Perille saavuimme reilut pari tuntia myöhässä. Tämä on tietenkin aika paljon, huomioiden että suoraa reittiä matka olisi kestänyt 40min. E-lippuja kuin katsoimme oikein tarkkaan, siellä kyllä mainittiin että lisästoppeja saattaa tulla… Noh, tämä on Afrikka.

Paluumatka Twin Otterissa oli melko tapahtumaton, liikkeelle lähdettiin hieman myöhässä, Nairobiin saavuttiin kuitenkin aikataulussa. Ammattilaisen silmä bongasi muutaman maininnan arvoisen seikan. Turvabriiffaus annettiin joka lennolla, mallia seuraava kenttä, aika ja koneessa on näin ja näin monta varauloskäyntiä. Pitäkää turvavyöt kiinni koko matkan! Tarjoilu rajoittui karkkeihin, mutta eihän se Suomessakaan ole sen kummallisempaa… Vesipulloja löytyi itsepalveluperiaatteella, hyvä niin.

Tämä oli ensikosketukseni tämäntyyppiseen lentämiseen, itselleni tällaisia kenttiä ei ole luvassa (koska kaikki yhtiöni käyttämät kentät ovat asvaltoitujaJ). Sen sijaan sain muistutuksen siitä miten erilaiset haasteet tulevat täällä olemaan. Sää harvemmin on ongelma, ellei sitten puhuta ukkosista, eniten päänvaivaa tuottaa kuulemma olematon lennonjohto ja huonot menetelmät. Täällä joutuu ilmeisen paljon pärjäämään yksin.

Vielä on Emppusimut Amsterdamissa jäljellä, loppu onkin vain paperityötä. Amsterdam on tehokkaampi keikka, siihen ei uppoa kuin kymmenen päivää. Katsotaan kuitenkin milloin pääsen Amsterdamiin asti, juuri nyt näyttää siltä että homma taas hieman tökkii. Nyt ei ole vuorossa ”kuin” viisi koulutuslentoa ja kaksi tarkkaria (kyllä, kaksi kappaletta. Toinen on company ja toinen IFR. Sisällöltään melko samanlaisia…). Oikeutetusti voi kysellä miksi viisi koulutussessiota, toisaalta olen kuullut tarinoita tarkkarien sisällöstä… Voi olla että on hyvä treenata, tarkkareista kuitenkin enemmän kun ovat takanapäin. Maaginen sana on kuulemma multiple failures…