Tillbaka i vardagen igen.

Sommaren var underbar i Finland, med fint väder, go’ mat o ännu bättre vänner. Nu har vardagen återvänt också till Nairobi. Barnens skola har börjat igen, Ira pysslar med sitt och jag flyger för det mesta. Började med simulator i London (som gick helt hyfsat) och är nu ute på linjerna igen.

Notera hur olika mönster girafferna kan ha.

Vapenvilan med chefen verkar hålla, vi är artiga med varandra och han t.o.m. stöder mig när jag ska ha mina lediga veckor. Ja, för dom som inte visste om det, så står det i kontraktet 8 veckor jobb och 2 veckor ledigt. Det är alltså tänkt för någon som är här utan familj och sedan pendlar hem emellanåt. Eftersom min familj är här så bara tackar jag och tar emot.

I gengäld för att chefen behandlar mig väl, så försöker jag vara mindre besvärlig. I praktiken betyder det här att jag kanske lite blundar emellanåt. Det betyder förstås INTE att jag tullar på flygsäkerheten, men det finns vissa situationer där det kanske är helt enkelt lättare att inte protestera. En sådan sak är att till nya destinationer borde jag ha en skolningskapten med, enligt paragraferna. Det är inte en helt vettig paragraf, men den finns där. Kenyanerna bryr sig inte om den, så emellanåt tröttnar man på att vara Don Quijote och hela tiden slåss mot väderkvarnarna. Det är lite som att i Finnair kräva speciell checkout för att man ska flyga till Kuopio, bara för att man inte varit där under det senaste året. Medan man i Finland hastigt och lustigt skulle ta bort paragrafen eller ändra den, så här struntar man mer eller mindre i den. Den ändras sedan när den ändras, om den ändras. Det är ju inte så viktigt eftersom ingen ändå bryr sig om den…

Den stora migrationen håller på.

Det nya för oss här har varit olika slags magbobbor. Hittills har de inte varit allvarliga, men nog relativt seglivade. Oftast härstammar de från smutsig mat, i synnerhet sallad är lätt förorenat. En bra orsak till att lämna kanin maten (=sallad) ifred… Nu senast krävde det två penicillin kurer innan bobban gav sig. Det hjälper inte fast man hemma skulle vara hur hygienisk som helst, det är restauranger o dyl som är riskzoner.

Vardagen här är inte så annorlunda än i Finland. Visst skiljer förstås vädret t.ex., här vet man att det är lite svalt på morgonen men blir varmt på dagen och oftast regnar det inte. Det är nog kanske för barnen som skillnaderna är större. Nicolas (7år) går nu i klass 3 och Ronja (10år) i klass 5. Skoldagarna är långa, från kvar över åtta till nästan fyra. En halvtimmes paus har de samt en timmes lunchpaus, inga andra raster. Halva lunchen går dessutom ofta åt till extra aktiviteter som musik, simning eller squash. Å andra sidan har de gymnastik nästan varje dag, så nån slags motion blir det ju nog och utlopp för lite energi.

Det är inte heller tal om att barnen skulle kunna ta sig själv till skolan, inte då. Man kan förstås betala för skolskjuts, men de allra flesta för och hämtar barnen själv. I och med att det inte egentligen finns kvällshobbyn på vardagar, så slipper man köra flera gånger, vilket förstås är skönt. Mörkt blir det klockan sju, och det betyder på riktigt mörkt. Gatlyktorna är ganska sällsynta här, så efter mörkrets inbrott undviker vi nog att röra oss, men inte finns det ett så stort behov heller. Jag kör förstås på udda tider till och från jobbet, men hittills har jag inte stött på problem, rör mig nog mest på trafikerade vägar förstås.

Vilostund med leopardskinn.

När vi kom hit hade jag en tanke om att göra världen till ett bättre ställe. Tyvärr har det inte förverkligats, inte så som jag tänkt i alla fall. Visst stöder vi en skola för fattiga, men det är nog mest ekonomiskt. Å andra sidan är det förstås oftast pengar som behövs. Samtidigt försöker vi ta bra hand om vår personal, men det är ofta en liten balansgång. Det fungerar inte med att vara för rejäl, det leder till förslappning ganska hastigt. Tyvärr är det så, det fick vi själva också erfara. Vi försökte till en början vara så där nordiskt reko, med mycket friheter att själv bestämma över arbetsdagen och dess längd, så länge arbetet blir gjort. Det fungerade inte och vi fick övergå till mer traditionell arbetsgivarstil, men exakta arbetstider och uppgifter. Nu har det fungerat bättre.

Lisää lentämistä

Nyt on tullut Länsi-Afrikkakin tutuksi. Viime viikolla pääsin tutustumaan Kameruniin kahdesti.

Lentotoimintakäsikirjaa (OM-A) opiskellessani löysin kohdan missä mainitaan viimeaikainen kokemus. Siinä sanotaan yksiselitteisesti, että jos et ole reittilennolla jossakin kohteessa viimeisen 12kk:n aikana, sinun täytyy käydä siellä kouluttajan kanssa tai sitten opsaamassa, eli jumpparilla. 

Kun kyselin tästä kohdasta, sain kuulla ettei pitäisi olla siellä. No mutta kun se on.

Ote työvuorolistasta.

Olen samaa mieltä ettei kohdassa ole juurikaan järkeä, koska siinä ei eritellä vaikeita ja helppoja lentokenttiä, se koskee kaikkia. Tämän mukaan et siis voisi lähteä uuteen kohteeseen, ilman koulutuslentoa. Kuinka moni on lentänyt esim Kajaaniin viimeisen vuoden aikana? Eli tämän mukaan pitäisi sitten olla kouluttaja mukana… Kenya Airways aloitti keväällä lennot Zanzibariin, muutaman vuoden tauon jälkeen. Mitäs luulette, ovatko kipparit käyneet siellä kouluttajan kanssa…

Sen sijaan että olisin saanut kehuja siitä että haluan noudattaa sääntöjä, sain periaatteessa haukut. Eli kyllä on hyvä noudattaa sääntöjä, muttei aina… Aahaa..

Olen tästä kohdasta kuitenkin yrittänyt pitää kiinni ja sen sijaan kysellyt että milloin muuttavat kyseistä kohtaa. Kuulemma työn alla… Välillä väsyy kuitenkin taisteluun tuulimyllyjä vastaan.

Alkuperäisessä työvuorolistassani oli merkitty Douala, Kamerun, lennoksi kouluttajan kanssa. ”Hyvä”, ajattelin, vihdoinkin homma rupeaa toimimaan. Koneessa minua oli kuitenkin vastassa normiperämies, eli kouluttaja oli poistettu lennolta ja tilalle laitettu perämies. Minulle ei tietenkään ilmoitettu, koska tietänevät etten olisi lähtenyt.

Lontoossa (simukeikalla), löysin plagiaattikahvilan.
Mutta kyllä olisivat voineet paremman nimen kuin
Stprbucks keksiä... ;-)

Koska kohde ei ole mitenkään vaikea, päätin kuitenkin lähteä (kyllä, rikoin sääntöjä!). Koska nyt olen käynyt siellä, sain tietenkin heti perään lennon samaan kohteeseen.

Lentäminen Kameruniin, ei sinänsä ole vaikeata, hieman erilaista kylläkin. Suuri osa lennosta on Kongon päällä, ja siellä radio toimii, jos toimii. Jos ei VHF:llä saa yhteyttä niin sitten HF:llä. Ehkä. Lähetysten laatu on sitten mitä on eikä aina saa lennonjohdosta selvää. Usein ei edes HF:llä kuule mitään. Näin ollen, paluumatkalla, lensimme melkein tunnin saamatta yhteyttä kehenkään. Se ei kerta kaikkiaan onnistunut, vaikka tasaisin välein yritimme. Taas uusi kokemus plakkariin, tuo HF:än käyttö. Eipä taida Flyben Empuissa sitä edes löytyä, busseista en tiedä. Normipäivä.

Takaisin sorvin äärellä

Kesä meni Suomessa nauttien. Kyllä meillä on hieno maa! Olen Stubbin kanssa asiasta täysin samaa mieltä, meillä on maa josta sietää olla ylpeä.

Kesälomakuvia Suomesta.
Hei! Mä lennän!

Emmä sittenkään...

Joskus se Suomen kesä kuitenkin loppuu ja oli pakko palata sorvin äärelle. No, kuuden viikon loma tuntui täysin riittävältä ja koko perhe jo kaipaisikin kotiin. Oli mukava huomata että lapsetkin olivat sitä mieltä että koti on nyt Keniassa.

Ehdin olla kokonaiset neljä päivää kotona, ennen kuin taas oli lähdettävä Eurooppaan. Täällä kertaa Lontooseen, lentämään simulaattoria. Nyt oli vuorossa yhtiön tarkastuslento, joka itse asiassa koostui kahdesta sessiosta. Onneksi meillä oli englantilainen kouluttaja, joten vältyimme pahimmilta multiple failure kuvioilta. Niitähän kenialaiset mielellään harrastavat. Oli meillä toki moottorihäiriö, jonka päälle APU meni rikki ja sitten toimiva generaattori ylikuumeni aiheuttaen electrical emergenyn. Sää oli kuitenkin hyvä ja oli aikaa hoitaa hommat.

Ei paikallinen viranomainen elämää kovin helpoksi tee. Oli aikamoinen rumba saada tuo kenialainen lupakirja. ATP-kokeiden lisäksi melkoisesti paperityötä. Piti eritellä ihan kaikenlainen lentoaika, alkaen yksinlennoista ja lennoista opettajan kanssa. Kaikki matkalennot piti myös eritellä, sekä miten paljon yölentotunteja on plakkarissa. Jonkinlaista lokikirjaa olen kyllä aina pitänyt, en kuitenkaan niin tarkkaa. Yksi kokonainen päivä siinä meni eri lokikirjoja vertaillen ja tunteja ynnäillen. Tärkeintä ei ollut että tunnit olivat tismalleen oikein, tärkeintä oli että ne oli oikein ynnätty yhteen hakukaavakkeessa. Kolmannella yrittämällä sain sopivat yhteenlaskut tehtyä ja hakemus meni läpi.

Nyt oli vuorossa lupakirjan uusinta. Täytin vaadittavat kaavakkeet mikä nyt oli helpompaa, koska tarvitsi vain täyttää viimeisen puolen vuoden lennot, tarkasti eriteltynä toki. Tämänkin kanssa taistelin kyllä pari-kolme tuntia. Ilahduin kuitenkin viedessäni paperit, ne hyväksyttiin mukisematta.

Ilo oli kuitenkin ennenaikaista. Loman johdosta olin jättänyt heille paljon aikaa. He saivat 7 viikkoa, kun normiaika on 7 päivää. Ehkä virhe oli kun pyysin sen lähetettäväksi toiseen toimistoon (lähempänä kotia), vähän niin kuin hakisi sen Malmin kentältä.

Eihän se tietenkään siellä ollut. Puolentoista tunnin jälkeen sain tiedon että se pääkonttorilla, ilmeisesti papeissa oli jotain epäselvyyksiä. Jouduin siis sitten kuitenkin hakemaan sen sieltä, seuraavana päivänä. Olin varautunut pahimpaan, mutta kun kansioni avattiin näin että siellähän se lupakirja oli! Hetkinen! Koska olin ilmoittanut että lupakirjan kanssa ilmeisesti oli jotain ongelmia, he halusivat nyt tarkistaa oliko siinä. Tunnin odottelun jälkeen sain lupakirjan…