Voi näitä päiviä

 Aina ei elämä mene kuin Strömsössä. Perjantai 13:a oli sellainen päivä.

Kävin simulaattorissa puolitoista viikkoa sitten. Siellä kysyin tarkastajalta, tarvitseeko nyt viedä kaikki paperit ja muut ilmailulaitokselle. Yllätyin suuresti kun sain kieltävän vastauksen. Ei, riittää kun hän kirjoittaa nimmarin lupakirjaan. Jaahas, no jopa jotain.

Koska myöhemmin selvisi että brasilialainen kollegani oli vienyt hakemukset ja muut paperit sinne, epäilin asiaa. Kysyin tekstarin kautta pomoltani, täsmääkö tämä. Kyllä, oli vastaus, jos sinulla on kaikki lupakirjat voimassa ei ole tarvetta lähteä sinne. Jaahas.

Selvityksestä kuitenkin tuli tekstareitä missä kysyttiin uusitun lupakirjan kopioita. Lähetin kopion nimmarista pariinkin kertaan. Kerran sieltä jopa soitettiin: kerroin että minulle on sanottu nimmarin riittävän. Hän lupasi tarkistaa asian, enkä sittemmin kuullut hänestä, tietenkään.

Täytyy toivoa että jarrut toimivat keskeytetyssä
lentoonlähdössä... Kisumu, Kenia ja edessä Victoria
järvi.

Olin edelleen epävarma, ja koska kyselyt jatkuivat kyselin pomoltani asiaa uudestaan, ennen

seuraavaa työvuoroa.

No niin, nyt sain vihdoin tarpeeksi tarkan vastauksen. Ei, lupakirjani ei ollut enää voimassa. Minun olisi pitänyt hakea uusi lupakirja. Nimmari ei koskenut itse ATP-lupakirjaa, vain pelkästään mittarilentokelpuutusta! Ne ovat muuten molemmat samassa lupakirjassa…

Yhtiön luonnollisen tulkinnan mukaan syy on täysin minun, koska lupakirjan voimassaolo on lentäjän vastuulla. Eli minun olisi pitänyt tietää että se pitää uusia. No mutta tätähän minä yritin kysellä, koska en tiennyt! Hohhoh…

Ei muuta kuin aamulla sitten paperitöitä ja lupahakemus kuntoon. Tämä on melkoinen urakka, koska siinä täytyy tarkalleen määritellä kuinka monta tuntia on lentänyt päällikkönä, eritellä päivä ja yötunnit, paljonko tunteja E70 koneella ja paljonko E90 koneella myös päivä ja yö erikseen. Lisäksi tietenkin totaalitunnit ja totaali mittarilentotunnit sekä matkalentotunnit. Kaiken pitää lisäksi natsata, eli he laskevat yhteen ja katsovat että täsmää edellisen raportin kanssa…

Löydä kuvasta kaksi virhettä.....
1. Tie on hyvässä kunnossa, ei kuoppia tms.
2. Ei liikennettä.

Sain paperi kasaan parissa tunnissa ja lähdin sitten yhtiön konttorille. Nyt piti saada lokikirjaan leiman lisäksi nimmari. Nimmarin voi muuten vain kirjoittaa neljä henkilöä. Minulla oli tuuria ja sain vaadittavat nimmarit kasaan saman tien, ei muuta kuin laitokselle jonottamaan.

Omalla vuorollani, noin tunnin jonotuksen jälkeen, selvisi ettei tunteja saanut pyöristää (vaikka viime kerralla juuri niin tein), vaan ne täytyy kirjoittaa minuutilleen. Ei muuta kuin pikaisesti korjaamaan, ja maksamaan tarvittavat 40€ leimaveroa pahvista. Papereita tutkaillessa virkailija huomasi että kokonaistuntini eivät täsmänneet. Sähköinen lokikirjaohjelmani oli tehnyt kepposen ja jättänyt merkkaamatta n. 6000h. Ei auttanut selitellä että kyllähän nuo näkyvät tunnit riittävät, ei tietenkään. Auto kauniisti kohti kotia. Sen verran paljon oli kello jo että tiesin etten ehdi takaisin samana päivänä. Ja perjantai kun oli niin vasta maanantaina sitten uudestaan, hakemaan uudet leimat ja nimmarit…

Muutama päivä töitä tässä menetin, ja koska yhtiö ei ollut kuulevinaan selityksiäni, menetetyt päivät merkittiin lomapäiviksi. Yrittivät vielä samassa merkitä vapaapäiväni lomapäiväksi, sen kuitenkin sain torpattua.

Kotona harkitessani lohtukaljaa, selvisi ettei HR-päällikkö ollut lunastanut lupauksiaan. Toisesta tapaamisesta huolimatta, alustavassa palkkakuitissa oli edelleen samat vähennykset kuin viime kerralla! Asiastahan oltiin jo sovittu kolme viikkoa aikaisemmin, mutta mitään ei ollut tapahtunut. Eipä tietenkään. Jos tunnen nämä tyypit oikein, asiassa menee vielä muutama päivä, ja sitten he tulevat sanomaan ettei tähän palkanajoon asiaa enää ehdi korjaamaan. Jos korjaavat ollenkaan. Katsotaan mitä ensi viikko tuo tullessaan…

Ei, tämä ei ollut hyvä päivä.

Juna meni jo

Vanhempani kävivät jouluna kylässä, ja tietenkin lähdettiin
safarille, sana joka swahiliksi muuten tarkoittaa matkaa.

Afrikassa arki alkoi painamaan päälle, ja tuntui ettei mitään uutta tapahdu. Yhteiskunta ja miten se toimii (tai lähinnä ei toimi) on jo tuttua. Liikenneongelmat ovat myös tiedossa ja niin hallussa kuten voi vain olla, tosin olen huomannut ajavani yhä enemmän kuin paikalliset. Ulkopuolinen todennäköisesti väittäisi että ajan holtittomasti, itse sanoisin että kyseessä on riskien hallinta. Siinä missä paikalliset ovat ajokorttinsa muropaketista saaneet, itse olen ainakin joskus osannut liikennesäännöt ja –kulttuurin. Ohittelen siis aina kun on mahdollista, kiilaan eteen jos näen että auto pystyy väistämään yms, eli ihan kuten kaikki muutkin täällä. Koska autoni, rähjäinen -97 Subaru Forester, ei massasta erotu, joku voisi varmaan luulla paikalliseksi. Kenialaisista vain noin prosentti ovat kuitenkin valkoisia (jos edes sitäkään), joten erotun kyllä kaikesta huolimatta.

Syksyllä sain lentää muutaman kuukauden ongelmitta, se olikin ihan mukavaa aikaa. Kyselin jo silloin sopimuksen jatkamisesta, tietenkään saamatta vastausta. Aikuisten oikeasti en ollut kyllä vastausta odottanutkaan, tarkoituksena oli vain laittaa asia vireille myöhäisempää ajankohtaa varten.

Persaukisten hommaa. Mutta jos oikein tarkkaan katsoo niin
huomaa tuon leijonan kuonon...

Loppusyksystä rupesi taas tapahtumaan. Yhtiö huomasi maksaneensa meille lisiä joita ei löytynyt sopimuksesta. Osa lisistä oli aiemmin sovittu, osa tuli meillekin yllätyksenä, mutta mietimme että kai yhtiö saa maksaa mitä haluaa. Suurista summista ei kuitenkaan ollut kyse, me kolme jannua olimme puolen vuoden aikana saaneet yhteensä 10.000€ lisiä. Sen kun jakaa kuuteen ja vielä kolmelle jampalle, niin huomaa ettei rikastumisesta ollut kyse.

Yllätyksemme oli sitäkin suurempi kun yhtiö aikuisten oikeasti rupesi niitä vaatimaan ja sitten yhtäkkiä ilmoitti vähentävänsä ne palkasta. Yritimme hoitaa asian esimiehemme kanssa, mutta hän oli voimaton. Pääohjaaja sitten ensiksi perui vähennykset, muuttaakseen kantansa vuorokautta myöhemmin 180 astetta. Tämä uusi muutos tuli muuten joulupäivänä…

Yritimme taistella asiasta, osittain sairasloman kautta, huonolla tuloksella. Sen verran saimme myös selviteltyä ettei asiaa kannata oikeuteen viedä, vaikka miten hyvällä pohjalla tahansa. Koska pääohjaaja ei suostunut meitä tapaamaan, menimme suoraan HR-päällikön luokse. Yllätyimme positiivisesti kun hän oli kanssamme samaa mieltä, tehdystä työstä tulee saada palkka, joten lisät palautettaisiin.

Sunset a' la Africa

Samassa kokouksessa tuli kuitenkin jobinpostia, HR-päällikkö vahvisti ettei sopimuksiamme tultaisi jatkamaan. Tämäkään ei tullut mitenkään yllätyksenä, vaikka elättelin toiveita jatkosta. Selitys oli että lupien saaminen olisi liian hankalaa, varsinkin kun liitto vastustaisi asiaa. Paikallisen byrokratian nähneenä asiassa varmaan paljon totuutta, joskaan uskon ettei yhtiöllä enää kauheasti haluja ole. Kyse ei ole siitä ettemme olisi tehneet hyvää työtä, kyse on lähinnä siitä ettei kolmen tyypin vuoksi kannata kauheasti ruutia tuhlata. Noh, elämä on.

Asiat eivät koskaan ole mustavalkoisia. Olen monta kertaa ollut täysin kypsä oleskeluun täällä ja valmis lähtemään vaikka siltä istumalta. Toisaalta, usein kyllä elämä on varsin leppoisaa ja mukavaa täällä. Viikonloppuisin tulee usein tavattua ystäviä grillailun tai syömisen merkeissä, tuleepa siellä aika usein muutama olutkin juotua. Alkoholikulutukseni on kieltämättä Kenia-oleskelun aikana noussut. Perhe viihtyy ja olemme pikkuhiljaa asettuneet taloksi ja tulleet osaksi paikallista ankkalampea. Sää on 95% mitä mahtavin, ilmasto on suomalaiselle ihan loistava. Paljon aurinkoa muttei liian kuumaa kuitenkaan. Varjossa on yleensä ihan sopiva lämpötila. Illalla lämpötila tippuu ja yöllä on sopivan viileätä jotta uni maistuisi hyvin.

Näitä positiivisia puolia ynnäillessä, esim. luonto ja eläimet tai rannikon kuumuus, tuntuu kieltämättä hieman ikävältä jättää tämä kaikki. Jos afrikkalaisen elämäntyylin pystyy sopeutumaan niin mikäs ettei täällä ollessa. Stressiä on vähemmän ja hymyjä enemmän. Asiat eivät kuitenkaan usein toimi, mutta jos sen kanssa pystyy elämään, silloin tämä on hyvä paikka. Itse en osaa vielä sanoa, pystyisinkö vakituisesti muuttamaan tänne. Välillä sapettaa välillä ei, mutta kai sitä pikkuhiljaa sopeutuu. Yhä harvemmin poltan nykyään käämät täällä, joten ehkä minäkin olen sopeutumassa.

Sopimusta on nyt neljä kuukautta jäljellä, mikä tuntuu ihan liian lyhyeltä ajalta. Nyt täytyy sitten toteuttaa se mikä vielä on näkemättä ja kokematta.

Öken, öken och öken

Öken, öken och öken. I två timmar satt jag och tittade ut från flygplansfönstret. Medan jag tittade, insåg jag några saker. Det finns en massa sand i världen och människan är ganska liten, för att nämna ett par. Jag hänfördes också av det fascinerande landskapet, trots att det mestadels bestod av sand,

Khartoum, där Vita Nilen och Blå Nilen förenas till Nilen.

växlade det hela tiden. Jag har svårt att tänka mig hur man kan leva där och är samtidigt glad över att kunna se det hela från 10km:s höjd och inte där nerifrån.

Det här var igen ett tillfälle där jag insåg hur stort Afrika är, men inte bara det. Det är också en kontinent som till stora delar är obefolkad och det finns en orsak till det.

I går flög jag till Yaoundé i Kamerun, tvärs över den afrikanska kontinenten. Det är en nästan fyra timmars flygning som till största delen går över Kongo. Kongo ser till största delen ut att bestå av skog och skog. Det gick länga tider då jag inte kunde se en enda väg. Det är inte precis där man vill nödlanda, chansen är stor att man försvinner för gott.

Flyger man söderut finns det också stora områden som inte ser ut att ha bosättning. Trädlösa savanner och karga bergskedjor finns det mycket av, inget vidare för nödlandningar det heller. Vill man nödlanda på ett flygfält, och det vill man ju, så är alternativen ganska få. Till skillnad från Europa får man faktiskt hålla reda på dem hela tiden. Dessutom kan man inte räkna med att flygledningen är till någon hjälp, så ganska ensam är man om något händer. På natten finns ännu färre alternativ.

Enligt Povel Ramel så tömmer araberna sina timglas i Sahara,
Om nu nån ännu minns vad timglas är för något...

Jag är på väg hem för ett snabbesök på en vecka. Ska träffa kompisar, men framförallt på fiskeresa. Jag missade den i fjol, men nu blir det av. Resan är något jag väntat på länge. Vi tillbringade nyss en vecka vid Kenyas kust i värme och lyx, men trots det gick jag mest och väntade på fiskeresan. Underlig är människans själ.

Ibland krävs inte mycket för att man ska bli glad. Mera som ett skämt annonserade jag efter någon som kan slänga hem mig från flygfältet (landning vid midnatt). Men ser man på, min gamla klasskompis från låg- och högstadiet Sara lovade köra hem mig. Hon jobbar på fältet och tyckte att Nordsjö är på vägen till Munksnäs! Tack snälla du, visst finns det snälla människor ute i världen..