Juna meni jo

Vanhempani kävivät jouluna kylässä, ja tietenkin lähdettiin
safarille, sana joka swahiliksi muuten tarkoittaa matkaa.

Afrikassa arki alkoi painamaan päälle, ja tuntui ettei mitään uutta tapahdu. Yhteiskunta ja miten se toimii (tai lähinnä ei toimi) on jo tuttua. Liikenneongelmat ovat myös tiedossa ja niin hallussa kuten voi vain olla, tosin olen huomannut ajavani yhä enemmän kuin paikalliset. Ulkopuolinen todennäköisesti väittäisi että ajan holtittomasti, itse sanoisin että kyseessä on riskien hallinta. Siinä missä paikalliset ovat ajokorttinsa muropaketista saaneet, itse olen ainakin joskus osannut liikennesäännöt ja –kulttuurin. Ohittelen siis aina kun on mahdollista, kiilaan eteen jos näen että auto pystyy väistämään yms, eli ihan kuten kaikki muutkin täällä. Koska autoni, rähjäinen -97 Subaru Forester, ei massasta erotu, joku voisi varmaan luulla paikalliseksi. Kenialaisista vain noin prosentti ovat kuitenkin valkoisia (jos edes sitäkään), joten erotun kyllä kaikesta huolimatta.

Syksyllä sain lentää muutaman kuukauden ongelmitta, se olikin ihan mukavaa aikaa. Kyselin jo silloin sopimuksen jatkamisesta, tietenkään saamatta vastausta. Aikuisten oikeasti en ollut kyllä vastausta odottanutkaan, tarkoituksena oli vain laittaa asia vireille myöhäisempää ajankohtaa varten.

Persaukisten hommaa. Mutta jos oikein tarkkaan katsoo niin
huomaa tuon leijonan kuonon...

Loppusyksystä rupesi taas tapahtumaan. Yhtiö huomasi maksaneensa meille lisiä joita ei löytynyt sopimuksesta. Osa lisistä oli aiemmin sovittu, osa tuli meillekin yllätyksenä, mutta mietimme että kai yhtiö saa maksaa mitä haluaa. Suurista summista ei kuitenkaan ollut kyse, me kolme jannua olimme puolen vuoden aikana saaneet yhteensä 10.000€ lisiä. Sen kun jakaa kuuteen ja vielä kolmelle jampalle, niin huomaa ettei rikastumisesta ollut kyse.

Yllätyksemme oli sitäkin suurempi kun yhtiö aikuisten oikeasti rupesi niitä vaatimaan ja sitten yhtäkkiä ilmoitti vähentävänsä ne palkasta. Yritimme hoitaa asian esimiehemme kanssa, mutta hän oli voimaton. Pääohjaaja sitten ensiksi perui vähennykset, muuttaakseen kantansa vuorokautta myöhemmin 180 astetta. Tämä uusi muutos tuli muuten joulupäivänä…

Yritimme taistella asiasta, osittain sairasloman kautta, huonolla tuloksella. Sen verran saimme myös selviteltyä ettei asiaa kannata oikeuteen viedä, vaikka miten hyvällä pohjalla tahansa. Koska pääohjaaja ei suostunut meitä tapaamaan, menimme suoraan HR-päällikön luokse. Yllätyimme positiivisesti kun hän oli kanssamme samaa mieltä, tehdystä työstä tulee saada palkka, joten lisät palautettaisiin.

Sunset a' la Africa

Samassa kokouksessa tuli kuitenkin jobinpostia, HR-päällikkö vahvisti ettei sopimuksiamme tultaisi jatkamaan. Tämäkään ei tullut mitenkään yllätyksenä, vaikka elättelin toiveita jatkosta. Selitys oli että lupien saaminen olisi liian hankalaa, varsinkin kun liitto vastustaisi asiaa. Paikallisen byrokratian nähneenä asiassa varmaan paljon totuutta, joskaan uskon ettei yhtiöllä enää kauheasti haluja ole. Kyse ei ole siitä ettemme olisi tehneet hyvää työtä, kyse on lähinnä siitä ettei kolmen tyypin vuoksi kannata kauheasti ruutia tuhlata. Noh, elämä on.

Asiat eivät koskaan ole mustavalkoisia. Olen monta kertaa ollut täysin kypsä oleskeluun täällä ja valmis lähtemään vaikka siltä istumalta. Toisaalta, usein kyllä elämä on varsin leppoisaa ja mukavaa täällä. Viikonloppuisin tulee usein tavattua ystäviä grillailun tai syömisen merkeissä, tuleepa siellä aika usein muutama olutkin juotua. Alkoholikulutukseni on kieltämättä Kenia-oleskelun aikana noussut. Perhe viihtyy ja olemme pikkuhiljaa asettuneet taloksi ja tulleet osaksi paikallista ankkalampea. Sää on 95% mitä mahtavin, ilmasto on suomalaiselle ihan loistava. Paljon aurinkoa muttei liian kuumaa kuitenkaan. Varjossa on yleensä ihan sopiva lämpötila. Illalla lämpötila tippuu ja yöllä on sopivan viileätä jotta uni maistuisi hyvin.

Näitä positiivisia puolia ynnäillessä, esim. luonto ja eläimet tai rannikon kuumuus, tuntuu kieltämättä hieman ikävältä jättää tämä kaikki. Jos afrikkalaisen elämäntyylin pystyy sopeutumaan niin mikäs ettei täällä ollessa. Stressiä on vähemmän ja hymyjä enemmän. Asiat eivät kuitenkaan usein toimi, mutta jos sen kanssa pystyy elämään, silloin tämä on hyvä paikka. Itse en osaa vielä sanoa, pystyisinkö vakituisesti muuttamaan tänne. Välillä sapettaa välillä ei, mutta kai sitä pikkuhiljaa sopeutuu. Yhä harvemmin poltan nykyään käämät täällä, joten ehkä minäkin olen sopeutumassa.

Sopimusta on nyt neljä kuukautta jäljellä, mikä tuntuu ihan liian lyhyeltä ajalta. Nyt täytyy sitten toteuttaa se mikä vielä on näkemättä ja kokematta.